Keskiviikkoiltana on täydellinen lenkkisää. Tyyni, tähtikirkas pakkanen, noin kymmenen astetta, maassa pehmeä lumi. Etsiskelen lenkkivaatteitani, viimeksi olen niitä tarvinnut pari kuukautta sitten. Pitäisi ehkä laittaa kahdet säärystimet, mutta löydän vain yhdet. Vedän jalkoihini kevyet varvaskengät. Villavuoriset, mutta ovat ne lenkkikengiksi silti hyvin kevyet, varsinkin pakkasessa.
Ulkona on ihanaa. Valosaaste peittää näkyvistä suurimman osan tähdistä, mutta näkyy niitä pehmeänmustalla taivaalla kuitenkin muutama. Varpaani ovat jäässä ensimmäisen kilometrin ajan. Pitäisi lisätä tahtia, mutten tiedä, jaksanko hölkätä loppuun asti, jos nyt huhkin liikaa. Kyllä ne varpaat pärjäävät, kunhan pysyn liikkeessä.
Ja niinhän ne pärjäävät, ja lämpiävätkin lopulta. Kaksi viimeistä kilometriä hölkkään lämpimillä jaloilla, ja koko loppuillan ne pysyvätkin lämpöisinä. Nukkumaan mennessä peiton alla niitä kihelmöi mukavasti.
Muutaman päivän päästä kuusivuotias autisti livahtaa paljain jaloin ulos. Sitä tapahtuu aika usein, mutta yleensä hän jää portaille, hihkuu siinä hetken ja palaa sisälle. Tällä kertaa hän viilettää hangen poikki kohti sulaa lätäkköä. Paljain jaloin. Kiiruhdan huutamaan häntä takaisin, ja hän palaakin mukisematta. Tietää kyllä, että nyt meni liian pitkälle.
Illan aikana hän palaa vielä muutaman kerran hankeen seisomaan. Annan hänen mennä, mutta vahdin ovelta ja kyselen, eikö varpaisiin tule kylmä. Lapsi ei vastaa. Ei tietenkään.
Illalla hän käpertyy tyytyväisenä peiton alle, jalat tuntuvat lämpimiltä. Ehkäpä niitäkin kihelmöi mukavasti.
